Anni Rättyän runo

Helpottuneena

Vaipunein katsein

kuljen syksyisellä polulla

ja näen vain roskaa ja liejua.

Miten voikin polkuni olla näin alakuloinen!

Samassa kajahtaa metsälinnun huuto yläpuolellani.

Pysähdyn hätkähtäen

ja näen värien kirkkauden

puitten latvoissa ja oksilla,

ja niiden lomitse liekehtivän auringon.

Sinä nopeana hetkenä,

katse kohotettuna,

koen huikaisevan helpotuksen:

Turhaan kuljen maan pimeyttä tähyten,

kun yläpuolellani,

omistettavanani,

on näin paljon valkeutta!

Turhaan kannan taakkaa;

ulottuvathan armoauringon kantavat säteet

minunkin ylitseni.