Tänään minusta tuntuu tältä…<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Oon yksin,

                      unohdettu…

ketään ei kiinnosta, kukaan ei muista,

ei kysele mitä mulle kuuluu.

Ystävät on kaikonneet,

postit, viestit harvenneet.

… Ystävät jättävät, hylkäävät mun…

Mietin…

                      Miksi näin?

Tänään minusta tuntuu tältä…

Ootan postia ystäviltä.

Jos edes joku ystävistä, niistä monista rakkaista,

                      joita ennen oli,

                                            vai, oliko?

Jos edes joku olisi kiinnostunut kuulemaan mitä mulle kuuluu.

Kertomaan omia kuulumisiaan.

Päivästä toiseen odotan,

tyhjä on postilaatikko ja puhelin hiljaa.

Mietin…

                      Mihin ovat ystäväni kaikonneet?

Vai onko mulla ystäviä ollutkaan?

Kaikenko vain kuvitellut oon.

Nyt kun en itse jaksa kysellä ystävien kuulumisia.

Toivoisin niin, että joku muistaisi,

yllättäisi, piristäisi arkeani yhteydenotollaan.

Mietin…

                      Missä vika?

Mitä olisi pitänyt tehdä toisin,

että ystäväni pitää saisin.

Arjessa ystäviä tarttisin,

yksin jaksa enää en.

Tänään voimia muistoista ammentaen,

koitan jaksaa huomiseen.

Muistot rakkaat, monet

ystävien kanssa vietetyt onnelliset hetket,

kantavat silloin kun on vaikeaa.

Tänään niin yksin…

                      Sain istua seurapenkkiin

keskelle rakkaiden sisarten ja veljien.

Huomasin, en olekaan yksin,

vierellä rakkaita saattomiehiä kanssani matkalla Taivaaseen.

… Sanallasi sielujamme ravitset,

seurakunnassas hoidat lapsias,

heikot kannat helmassasi.

 10.2.2008